[sisältää kuvia kuolemasta]
Lauantaina löysin Kyllikin jälleen kerran pää verta vuotavana.
Kyllikki on heistä rohkein, tulee ekana sekä tarhaan että tarhasta pihalle, ekana ihmistä vastaan. Hän on hyvin ihmisläheinen ja saattaa pihalla tulla kaukaa luokse. Muut viipottaa sitten perässä. Paitsi että nyt siitä asti kun Koistine alkoi polkea häntä ja harja ekan kerran repesi, hän on ollut vetäytyvä ja passiivinen ja yksin kanalassa kun muut menee tarhaan. Jos itse menen kanalaan, siellä hän kyllä tulee vastaan kuten aina, mutta muuten hän on kuin varjo entisestään. Voisin ehkä vielä hoitaa haavoja, pestä seiniä ja yrittää eristää kukon ja toivoa että aika auttaa. Mutta en voi katsoa Kylliä tuollaisena. Se särkee mun sieluun.
Toisen kerran jälkeen sanoin, että yksi vielä niin se on sitten viimeinen. Menikin noin viikko niin että polkeminen onnistui ilman haavoja. Koistine polkee muitakin ja heissä ei ole mitään jälkiä. En tiedä onko vika kanassa vai kukossa. Kyllikin pitäisi "oppia antautumaan" niin kukko ei kurittaisi sitä. Se edelleen ryntäilee ihan päin seiniä pakoon kun kukko lähestyy sitä, ja rääkyy kuin syötävä toimituksen aikana. Ei oikein näytä oppivan. Hiljaa mielessäni näen tässä jotain symboliikkaa ja ajattelen että kenenkään, ei edes eläimen, "pidä antautua". Kyllikki on vahva persoona ja jos hän ei syystä tai toisesta halua tulla poljetuksi, hänellä on oikeus vastustaa sitä.
Tänään rupesin pesemään kanalan seiniä ja jumalauta että sitä verta on siellä. Hirveästi. Katossa saakka. Kaikki ei toki ole tästä viimeisimmästä vaan varmaan kaikkien kolmen kerran veret. Harja ja heltat on hyvin verisuonitettuja ja niistä vuotaa paljon verta vaikkei haava olisi isokaan. Sitten kun se kana räpiköi pakoon niin siinähän veri lentää.
Iltaan asti piti miettiä, mutta eihän tähän ole kuin yksi ratkaisu. 💔 Kiitos ja anteeksi Koistine.
 |
| Niin hauras on elämä |
