Oodi

Ihminen on sopeutuvainen eläin. Kun suuri unelma toteutuu, sitä aluksi leijailee pilvissä ja se kultaa kaiken. Ihan sama mitä muuta elämässä tapahtuu, elämä on ihanaa. Jossain vaiheessa kuitenkin arki alkaa palata. Vituttaa herätä kun kello soi. Vituttaa kun on huono sää. Vituttaa kaikki aivan niin kuin ennenkin. Paitsi että kun muistuttaa itseään, että kyllä huono sää omalla pihalla on aivan eri asia kuin huono sää kerrostalossa.

Minulla on viime aikoina käynyt useita sellaisia vieraita, jotka kommentoi tullessaan että ihana talo, ihana piha, mielettömät lenkkimaastot ja että voi kun mullakin olisi. Voin edelleen helposti samaistua siihen tunteeseen, ehdinhän haaveilla tästä puoli elämää. Muistan täsmälleen sen tunteen, kun ekaa kertaa tulin katsomaan tätä, ja ajaessani pihaan hengitys salpautui. Mikään ei voisi näyttää enempää minulta - ja nyt se on minun. Jotenkin silti ihan absurdia että minulla on jotain näin suurta mitä muut kadehtii.

Vieraiden lähdettyä tulen yksin sisälle, ja kommentoin ääneen, että mun talossa on vaan vähän viileät lattiat (pennun takia yhtään mattoa ei ole lattialla). Mun. Talossa. Mun lattiat. 😍